Itsessäni tuntemani kivut eivät ole olleetkaan mitään. Paljon pahempaa minulle henkilökohtaisesti onkin kipu, joka tulee lapsen sairastuttua vakavasti. Sen käsitteleminen on mahdotonta – ainakin vielä, muutama päivä 13-vuotiaan poikani leukemiadiagnoosin jälkeen. Sain pojaltani luvan kertoa oman tarinani läheisenä enkä yritäkään astua hänen asemaansa tai selvittää yksityiskohtia sairaudesta. Tästä tekstistä on tarkoitus aloittaa katsaukset omaisen elämään. Oman olemuksen kivut ovat häipyneet mieleni taka-alalle – vaikka tunnen niitä, minä en nyt välitä, minulla ei ole aikaa eikä voimavaroja niille.
Lapseni koki ensimmäiset kipuoireet viikko sitten. Luulimme lihaskivuiksi ja niin taisi luulla terveydenhuollon ammattilaisetkin ennen ensimmäistä pikaverikoetta. Pari päivää oireiden alettua menimme terveyskeskukseen ja seuraavana päivänä leukemiadiagnoosi oli jo varma. Vauhdikas oli pudotus onnellisesta tavallisesta arjesta tilanteeseen, jossa uusi tekijä, syöpä, määrää tahdin ja suunnan kaikelle kuin diktaattori.
Enää en tunne juuri mitään fyysistä kipua. Leukemia-uutisen kuullessani tosin minut valtasi hetkeksi pahoinvoinnin tai lähestyvän pyörtymisen tunne, joka häivytti lääkärien sanat kuulumattomiin ja muutkin aistihavainnot hetkeksi. Pääsin tästä yli nousemalla juomaan lasin vettä. Sitten muutuinkin koneeksi, joka suorittaa tehtävää äitinä ja omaisena. Muut itkevät, minä korkeintaan tunnen ”roskia silmässä”, mutta kunnon itku ei tule, ei ainakaan vielä.
Vanhemmuuden voimavarat ovat mahtavat, en vain ole ennen tietänyt niistä. Olen hoitanut asioita, olen puhunut puhelimessa lukuisia puheluita itkevien läheisten kanssa, olen katsellut rakkaan lapseni itkua. Tunnen olevani voimakkaampi kuin koskaan, mutta samaan aikaan tunnen olevani melkolailla jäässä, kuin jäädytetty sisältäni.
Lähipäivinä saadaan lisää tietoa sairaudesta. Nyt jo onneksi asiat ovat niin mahtavasti, että lääkkeet ovat lähteneet vaikuttamaan odotetuin tavoin. Tätä tehtävääni en voi kuitenkaan suorittaa täydellisesti. Jokaisen leukemiapotilaan sairaus on erilainen. Jokaisen hoitopolulla tulee odottamattomia muuttujia matkaan.
Seuraavina päivinä myös neuvotellaan lapsen isän kanssa siitä, kumpi hoitaa milloinkin ja kuka ottaa mitäkin tukitoimia vastaan. Olemme nyt jakaneet vastuuta niin, että olemme olleet vuoroyöt tutuksi tulleessa sairaalahuoneessa. Tilanne on senkin takia erikoinen, että olemme nyt valtavasti tekemisissä – viikossa varmaan enemmän kuin vuosiin, me kun ollaan erottu 10 vuotta sitten jo!
Mitäköhän seuraavat vuodet tuovat tullessaan? Vasta kolmen viikon päästä saadaan minkäänlaista ennustetta kun nähdään, miten sytostaatit ovat tehonneet. Sen verran tiedän, että tämä juhannusviikko mullisti koko elämäni ja vaikutukset yltävät moneen muuhunkin lähipiirissä.