Edellisessä tekstissä jo hieman maistelin ajatusta kivun ja työstressin mahdollisesta yhteydestä. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä selkeämmältä yhteys tuntuu. Se on melkein yhtä kammottava ajatus kuin ajatus kivun hyödyllisyydestä oli aluksi. En haluaisi luovuttaa otetta kivasta etätyöstäni, josta periaatteessa pidän ja jota olen ainakin aluksi pitänyt hyvänä hoitona mielenterveydelleni. Lantion alueen kovat kivut kuitenkin alkoivat kesällä 2020 saatuani omat vastuuasiakkaat ja parani kuin taikaiskusta viime keväänä jäädessäni sairauslomalle ja mennessäni hoidettavaksi psykiatrian osastolle. Olkapään kivut taasen alkoivat heti joulukuun alussa kun sairauslomalta palasin työhön takaisin. Miten tällainen yhteys edes on mahdollinen?
Työni saa minut jatkuvasti hermostuneeksi kun pelkään etten osaa tehdä varsinaista työtä tarpeeksi hyvin saati kommunikoida etäyhteyksin asiakkaiden kanssa. Joskus etäyhteydet työkaverienkin kanssa saavat aikaan jännittyneisyyttä minussa. Tiedän jo, että nämä haasteet johtuvat ainakin osittain vaativuudesta itseäni kohtaan. Koskaan en tunne olevani tarpeeksi hyvä omille vaatimuksilleni. Samasta juuresta kumpuaa varmaankin myös ajatus siitä, että en voi luovuttaa työstä, en vaikka mikä olisi. Näin tosin olen ajatellut monesta muustakin asiasta elämäni polulla, sellaisistakin, joista myöhemmin olen luopunut kuitenkin ja kokenut jälkikäteen luopumisratkaisun hyväksi.
Tänä talvena olen huomannut selvästi miten tunnetila vaikuttaa kipuihin. Aloitin elämäni innostavimman harrastuksen, kangaspuilla kudonnan, syksyllä. Olkapääkivun pahentuessa ensin luovuin kutomisesta, mutta ortopedin kehotuksesta palasin sitkeästi kutomoon. Se oli hyvä ratkaisu siinä mielessä että kipu häipyy taustalle käsitöiden parissa — siitäkin huolimatta että muut samankaltaiset liikkeet ovat yleensä kivuliaita. Toki harrastushetken jälkeen on joskus hyvinkin kivuliasta, mutta tuleeko se kipu käsityöstä jälkeenpäin vai muun elämän paineiden kohtaamisesta?
Paineita nimittäin tunnen lähestulkoon koko ajan. Lähes aina tunnen, että pitäisi tehdä jotain hyödyllistä tai järkevää, ellei sitten ole ”suunniteltua vapaata” kuten vieraita kylässä. Työasioita ajattelen vapaallakin, ne ikäänkuin tunkeutuvat kaiken muun elämän läpi häiritsemään mieltäni. Onneksi en enää öisin pohdi töitä, kuten vielä viime keväänä, joten jotain kehitystä parempaan suuntaan on kyllä tapahtunut!
Nyt pohdin tosissani jättäisinkö etätyöni tai kenties voisin luopua suurimmasta osasta asiakkaita jättäen vain paremmin tuntemani asiakkaat, jotka eivät stressaa kuten vieraammat. Nykytilaan en voi jäädä. Jos jään työhön, tarvitsee minun yrittää opiskella lisää, jotta saisin varmempaa työotetta itselleni. Yksi kehitysidea oli vuoden kestävä koulutus, olin jo ilmoittautunut ja laatinut kurssisuunnitelmat, mutta lähiryhmä ei tullut riittävän täyteen enkä halunnut pelkästään verkossa opiskella. Uusia koulutuksia toki löytyy aina. Onko kuitenkaan mielekästä opiskella lisää työhön, jonka tekeminen ja sosiaaliset kontaktit stressaavat minua rutkasti?