Heti aamiaisella pojalla oli valtavan paljon muita päiviä parempi olo, sillä tänään klo 10 oli luvassa kotilomalle lähtö. Äitinä minua sen sijaan jännitti. Miten onnistuu portaissa kulkeminen, muistetaanhan kaikki ruoka-ainekiellot, miten matkat menee, mitä jos sattuu jotain yllättävää? Samaan aikaan kuitenkin olin valtavan onnellinen siitä, että tänään on se päivä jolloin vointi on niin hyvä, että voi olla jopa yhdeksän tuntia ilman keskuslaskimokatetrin kautta menevää nesteytystä ja ilman lasten syöpäosaston huolenpitoa.
Kulunut viikko on ollut minulle tunteiden vuoristorataa. Hetkinä, joissa olen ollut yksin, olen ollut romahtamaisillani – mielen kivun rajamailla. Vanha suojakeinoni, lieväksi pakko-oireeksikin kutsuttu symmetrisen kävelyn tarve, on tullut tällä viikolla kymmeniä kertoja pinnalle. Se vie koko ajattelukapasiteetin, se antaa levon hetkeksi muista asioista, mutta se on vaikeudessaan ja outoudessaan raskasta, noloa ja nolouden takia vielä vaikeampaa, sillä yritän näytellä normaalia sattumanvaraista kävelyä. Typerää se ainakin on omasta mielestäni, mutta en vaan voi sille mitään!
Tuttu psykiatrian puolen hoitaja keskusteli kanssani päivää ennen kotilomaa, mutta edes silloin en kyennyt itkemään, en vaikka kyyneleet polttelivat silmäluomia koko ajan. Hymyilin hänellekin, kuten kaikille, ainakin mielestäni! Rakas lapseni todisti toisin potilashuoneessa ja huomautti minulle yhtenä päivänä moneen otteeseen siitä, että kuulemma näytän apealta. Nukkumisen vaikeus ja unituntien vähyys on yksi apeuttaja lapsen leukemiadiagnoosin lisäksi. Olen herännyt, välillä jopa noussut hetkeksi ja taas nukahtanut, monet kerrat sairaalaöinä – kotiöinä taasen olen herännyt aivan liian aikaisin valmiina lähtöön sairaalalle. Tosin ilman unilääkkeen ja väsyttävän mielialalääkkeen komboa en nukkuisi edes näin hyvin, olenkin niistä kiitollinen.
Toisaalta olen ollut itseasiassa valtavan tarmokaskin. Olen siivonnut tuntitolkulla kotona lapseni isoäidin kanssa tähän kotipäivään valmistautuen, olen väsännyt kelapapereita, olen hoitanut perheyrityksen juoksevia toimistotöitä vähäsen, olen tiedottanut tilanteesta läheisille, olen ollut reipas tarvittaessa ja hymyillyt, tuntemattomillekin. Olen yrittänyt olla vahva. Kauanko siihen pystyy, sitä en tiedä. Jäätyäni ”kiinni” apeudesta sairaalahuoneen nojatuolissa, kerroin pojalle, kuinka hän on minulle tärkeintä maailmassa. Se ainakin on konkretisoitunut viimeisen parin viikon aikana.
Minulta on kysytty pelkäänkö lapseni puolesta. Ihmeellistä kyllä, en enää pelkää. Päätin olla varma, että hoidot tulevat tepsimään ja niin ainakin tämän hetken veriarvot vaikuttavat osoittavan. Minä ajattelen, ettei minulla ole muuta mahdollisuutta. Vaikka kävisi mitä tahansa, parasta on että olemme itse luottaneet ja luoneet uskoa paranemiseen ja siihen, että hoitojen jälkeen nuoremme voi elää täyttä ja normaalia elämää.