Olen luonut itselleni jatkuvaa, ihanaa kiirettä. Se on mahtava pelastus, sillä kiireettömänä on liikaa aikaa ajatella ja hetkessä ahdistus valtaa mielen ja kivut kehon. Kauankohan tätä kiireisenä oloa voi jatkaa, mitä tästä seuraa?
Akuuttipsykiatrian osastolla puolitoista viikkoa oli tarpeeksi, sitten aloin ajatella että oikeastaan olen ihan hyvissä voimissa. Loin itselleni kalenterin täytettä: kudontaa kangaspuilla sekä siihen liittyvää kansalaisopiston kurssia, psykofyysistä fysioterapiaa, kuvataideterapiaryhmää ja tutulla hoitajalla käyntejä, jotka vaihtuivat lyhytterapiakäynneiksi. Runsaasti siis oman mielen ja kehon hoitamista. Lisäksi olen jonain päivinä käynyt vanhempia auttamassakin.
Palasin myös työhön. Tarkoitus olisi tehdä etänä minimaalisen pientä tuntimäärää ja pienempää asiakasmäärää. Päätöksenteko töiden jälleen-aloittamisesta oli hankala: En tietänyt mitä siitä ajattelisin. Saisin toki itselleni lisää kiirettä, mutta en ollut ollenkaan varma, pystynkö siihen kuitenkaan. Etätyöni vaatii keskittymistä ja tarkkuutta – asioita, jotka ovat tuntuneet olevan hukassa tällä hetkellä.
Työn merkitys on vähentynyt lapsen sairastumisen myötä. Arvot ovat menneet uusiksi ja työn sijoitus arvoasteikolla on laskenut. Aikakin on kulunut hyvin itseäni ja lasta hoitaessa. Jotenkin kuitenkin olen kaivannut töitäkin tähän kiireeseen! Työkaverit ovat kivoja, heidän kanssaan jutellessa (vaikka vain etäpalavereissa) tunnen kuuluvani porukkaan ja identiteetti ammatin kautta saa vahvistusta. Työ myös vie mennessään, ajatuksiin tulee muutakin kuin tämä lapsen syövän ympärille kietoutunut elämän osa sekä omat kivut ja ahdistukset. Työn tekeminen hoitaa mieltä omalta osaltaan.
Melkeinpä samaan aikaan töihinpaluun kansssa sain kaksi työtarjousta. Kieltäydyin nykyistä työtäni vastaavaan, mutta kokoaikaiseen ja osittain työnantajan tiloissa tapahtuvaan, työhön kysyttäessä. Toinen työtarjous oli houkutettelevampi, päädyin siihen. Aion oikeasti vaihtaa takaisin aiemmalle alalleni. Se tarkoittaa työmatkaa ja hieman fyysisempää työskentelyä. Samalla se on konkreettisemmin näkyvän työn tekemistä ja siinä saa aitoa lähikontaktia työkaverihin.
Kiireissäni olen todennut, että tekemisistäni saamani palaute ja työtarjoukset hivelevät heikkoa itsetuntoa ihanasti. Kudontakuvia olen näyttänyt muutamassa yhteydessä ja olen saanut mahtavaa, kehuvaa palautetta töistäni. Nämä asiat ovat vieneet toipumistanikin eteenpäin. Toivon, että saisin purettua ahdistuksia ja kipuja terapiatyöskentelyssä. Tosiasia kuitenkin on, että rytmin vellovaan aikaani eri menojen välissä tuo lapsen sairaus ja lukuisat sairaalakäynnit.
Toiveikkuus onkin varmasti paras merkki psyykkisistä voimavaroista, joita olen saanut koottua kasaan edellisen tekstini jälkeen. Olen kiireinen ja tilanteeseen nähden tyytyväinen elämääni! Toivottavasti tätä kiiremallia voi jatkaa pitkään, ainakin lapsen syöpähoitojen rankimpien kuukausien yli!