Uutta mattoa kutoessa on ollut aikaa kuunnella äänikirjoja ja ajatella yksikseni. Olen päätynyt pohtimaan, mitä hyötyä minulle on ollut eri sairauksista. Ajatuskin tuntuu kammottavalta, eihän negatiivisena pidetty asia voi olla millään lailla positiivinen! Onko siinä kuitenkin perää? Tarjoaako kipu helpotusta johonkin muuhun? Onko se kehon viesti psyykkeelle?
Olin koulukiusattu ala-asteella. Pidin saamiani arviointeja aiheellisina tai jopa tosina pitkään. Kiusaamiseksi ymmärsin kokemukseni vasta parikymppisenä psykologin vastaanotolla itkiessäni. Meni kuitenkin vielä parikymmentä vuotta ennen kuin huomasin pohtia kipuja ja koulukiusaamista samassa yhteydessä. Nyt näen niin, että lukuisat ala-asteen aikaiset vatsakivut ja myöhemmin muut kivut ovat olleet keinoja selvitä. Niillä sain ylimääräisiä vapaapäiviä, jolloin sain luvalla levätä elämän kaikista paineista. Vatsakipu, joka parani heti koulukyydin mentyä, oli ehkäpä itsellenikin liian erikoinen vaiva, jotta olisin sen kanssa elänyt pidempään. Migreeni tuli kuvioihin jo ala-asteen lopulla ja on pysynyt muiden kipujen rinnalla ikäänkuin hätäjarruna hyvin pitkään.
Migreenit olivat vuosia merkki liiasta stressistä. Varsinkin aikana, jolloin ei ollut yhtä tehokkaita täsmälääkkeitä kuin nykyisin. Silloin stressi laukaisi kohtauksen ja olin täysin toimintakyvytön koko päivän. Viime vuosina migreeni on muuttunut aamumigreeniksi, joka vaivaa niin usein että sitä estetään biologisella lääkkeellä. Silti migreenejä on ainakin kerran viikossa, enää en vaan anna niille mahdollisuutta pilata koko päivää vaan otan tehokkaan täsmälääkkeen. Ehkä migreenimuotoisen viestin teho on kadonnut sitä mukaa kun käyttööni on tullut niin tehokkaita lääkkeitä että enää ei tule täyttä lepopäivää migreenikohtauksen myötä?
Fibromyalgia diagnosoitiin jo ollessani alle 20-vuotias. Sen tyyppistä oireilua on ollut erilaisina kipuina ”aina”, niin pitkään kuin muistan. Liikuntatunnin (todella epämieluisa ja stressaava kokemus kilpailuhenkisyydessään) tai fyysisten työsuoritusten (monesti urakkatahtisten) jälkeen oli aina tavallista, että tuli kipuja. En osannut sitä pitää sen kummempana kuin ala-asteen haukkumisiakaan, luulin ilmoiöitä ihan normaaleiksi ja oikeutetuiksi. Fibromyalgiakivut tarjosivat jälleen lepoa, luvan itselleni ettei tarvitse tehdä täysillä kaikkia fyysisiä suorituksia ja lepoa jälkikäteen. Halusin kuitenkin unohtaa fibromyalgia-diagnoosin ja olinkin jokaisesta uudesta kivusta yhtä yllättynyt ja hämmästynyt.
Unohtamani fibromyalgia-diagnoosin jälkeen elämään tuli monenlaisia kipuja, jopa leikkauksiakin vaatineita ohimenneitä kiputiloja. Aina yhtä erikoisin kipuoirein, yllättävän kovin kivuin siis. Ja aina olen ollut yhtä hämmästynyt niistä! Tullessani äidiksi kolmekymppisenä jokin aiheutti minulle valtavaa ahdistusta, unettomuutta ja kipua. Syitä ei oikein tiedetä, synnytyksen jälkeinen masennus tosin oli yksi selkeä diagnoosi.
Fibromyalgian aiheuttama, mutta aina yllättävä viesti toimi muiden rinnalla vuosia, mutta vähän yli kolmekymppisenä ollessani se meni ”pilalle”. Neurologi, johon tutustuin migreeniasioissa, hoiti samalla lääkkeellä sekä masennuksen tuomia nukkumispulmia, ainaisia kipuja että migreeniäkin. Pystyin tekemään raskaita fyysisiä töitä yhtäkkiä ilman kipuja – ja ilman erityistä lepoa. Stressikään ei laukaissut migreenejä enää ja unettomuus parani. Upea lääke, kunnes joko sen vaikutukseen tottui tai kehon viestintä voimistui niin, että viestit kuuluivat lääkkeen vaikutuksen ylikin. Suhteeni kipuun muuttui kuitenkin tämän lääkkeen myötä täysin. En enää pitänytkään ainaisia, vaihtelevien kohtien kipuja normaaleina osina elämää vaan sairautena.
Nyt, kymmenisen vuotta myöhemmin, olen alkanut kiistää kipujen tuntua. Mietin niiden syitä ja minimoin niitä sanomalla itselleni, että tämä ei ole pysyvä tila tai vakavaa. Syitä on kuitenkin todella vaikea tietää, pohdinnoista huolimatta voin olla syistä aivan väärässä. Onko työstressi yksi syy? En tiedä ja jätänkin ajatuksen hautumaan, ehkä palaten siihen uudella kirjoituskerralla.