Marras-joulukuu oli melkoisen rankkaa syöpälääkkeen aiheutettua nuorellemme hankalia sivuvaikutuksia, joihin liittyi jatkuva kova kipu ja erilaisia hoitotoimenpiteitä. Sairaalassa olimme paljon. Vuoden vaihduttua on päästy perheen mittakaavassa helpommalla, kouluakin on sisältynyt enemmän päiviin ja kipu on paljon lievempää nykyään. Syövän hoidossa päästään parin kuukauden päästä ylläpitovaiheeseen ja tämän kuultuamme olemme olleet siitä oikein onnellisia. Minä kuitenkin olen alkanut oireilla vanhoilla tutuilla masennus-ahdistusoireilla. Kiire ei enää auta. Vain käsityöt – sekä tietysti rakkaat läheiset – pitävät pinnalla.
Käsitöitä tehdessä olen pohtinut paljon kaikkea. Olen miettinyt olenko herkkä peläten omia tunteitani vai olenko kuitenkin liian kova, koska en ole esimerkiksi itkenyt juurikaan lapsen sairastuttua. Myrskyluodon Maija -elokuva aukaisi pari viikkoa sitten itkukanavan – eikä itkusta tahtonut tulla loppua, vaan itkin vielä kotonakin. Kuukausi sitten alkanut vertaistukiryhmä syöpäpotilaiden vanhemmille on saanut ajattelemaan tunteita oikein todenteolla. Olen peilannut omia tunnetilojani. Kerroin sielläkin, että epäilen tehneeni karhunpalveluksen itselleni, sillä kesällä jo päätin, että en ajattele tulevaisuudesta muuta vaihtoehtoa kuin sen missä syöpä paranee. Jos ennuste muuksi muuttuu, ehtii sitä miettiä sittenkin.
Olen sydäntalven aikana kutonut paitsi loppusyksyllä saamillani kangaspuilla, niin myös vanhassa tutussa kudontapaikassa, jossa tulikin vietettyä kuuden viikon aikana suuri osa ajasta… Tuloksena sieltä oli mattoja ja shaali. Sittemmin innostuin taas jatkamaan kudontaa omilla puilla ja olen ollut aivan kudontani pauloissa. Ensimmäinen työ on juuri valmistunut, se on itsesuunniteltu (tai lähes suunnittelematon) ryijy, josta aion pian kertoa lisää!
Ensi viikolla olen menossa masennuslääkkeen vaihdolle sekä huonoa nukkumista hoitaakseni psykiatrian avo-osastolle. Se on tuttu osasto. Se on rennompi paikka kuin syksyinen akuuttiosasto ja siellä on tutut hoitajat. Odotan erityisesti uudelta lääkkeeltä paljon. Harmillista tietysti on se, että uusien mielialalääkkeiden vaikutukset tulevat kovin hitaasti näkyviin. Odotan toki myös lepoa… Kotona on ollut vaikea rentoutua, vaikka sitä juuri olisin viime kuukaudet tarvinnut. Sen sijaan olen mennyt kiirettä ihannoiden (ja tarviten) paikasta toiseen. Osastolla tarkoitus onkin levätä, olla osallistumatta kaikkeen ohjelmaan ja olla rennosti. Kai silti otan kirjan ja yhden ikuisuusprojekti-käsityön mukaan, ettei käy tylsäksi… Toki voisin ottaa myös maalaustarvikkeet! Niin olen usein tehnyt ja se on tukenut osastolla hoitokeskusteluja hyvin.
Jotenkin tätä kirjoittaessa itseäni järkyttää, kuinka tuttua osastolla olo onkaan. En ole siitä ollenkaan ylpeä, vaan yleensä jätän kertomatta kaiken masennustaustastani. Ehkä se ei kuitenkaan ole oikea tie. Avoimemmalla kertomisella psykiatristen sairauksien leima helpottaisi, siis jos useammat kertoisivat, loppujakin helpottaisi kertoa! Tämä kirjoittelu on ollut omalla kohdallani avaus ja ehkä jossain vaiheessa uskallan jopa kertoa tämän osoitteen useammalle taholle!
Olisi ihanaa saada lukea kommentteja näistä ajatuksistani. Mikäli voit niitä minulle antaa, olen kiitollinen!