Väristyttävä ajatus: kipu onkin kokemus, ei enää kroonistuttuaan pelkkä tuntemus. Olen tähän asti ajatellut, että krooninen kipuni tuntuu. Toki se tuntuukin, mutta koen kivun tuntemuksen myös mielessäni. Kipu on siis kokonaisvaltaisempaa, se on kokemus.
Tätä on vaikea hyväksyä. Olenhan aina ajatellut, että tunnen selkeää kipua ja se on totta tuntemuksena, joka se juuri sillä hetkellä on. Olen miettinyt mihin kohtaan se milloinkin kohdistuu, kuinka kovaa se on. Vertaillut edeltäneisiin aikoihin ja kipumittareihin.
Nyt kun pohdin kipuni olemusta vuosien saatossa alan nähdä uusia puolia siitä. Kivun kokemus alkoi saatuani jo pitkään olemassa olleeseen fibromyalgiaan kymmenisen vuotta sitten kipukynnystä alentavan lääkkeen – silloin oivalsin, että jokapäiväinen tuntemukseni ei olekaan ollut normaali ilmiö, vaan normaalimpaa on kivuttomuus, joka taasen oli minulle uutta aikuisiällä. Tunsin ehkä tulleeni petetyksi, oman pääni pettämäksi. Kenellekään en sitä silti kertonut, vasta nyt voin sitä edes ajatella – jopa ilmaista.
Kipu sai siis negatiivisen kaiun kipukynnyslääkkeen myötä. Silloin kun sen sain, olin valmiiksi jo vakavan masennuksen kourissa, eikä kaiku aiheuttanut ainakaan mieleenpainunutta muutosta psyykkiseen vointiin. Asia hautautui muiden alle. Ei ollut psykoterapiaa, ei psykofyysistä fysioterapiaa, ei resursseja ajatella muuta kuin selviämistä perhe-elämästä ja päivästä kerrallaan. Nyt on. Tämän asian eteen tulee työskennellä pitkällä aikavälillä. Onneksi voi myös analysoida, se voi vielä johtaa kivun ensimmäisen kaiun muuttumiseksi neutraalimmaksi.
Kokemukseen kivusta, joka on jo pohjimmiltaan minulle negatiivinen asia, yhdistyy lisäksi päivän mieliala, ikään kuin silmälasit: hyvänä päivänä vaaleanpunaiset, huonona päivänä mustat. Tähän voisi kai helpoiten vaikuttaa ja joidenkin kipuoppaiden mukaan pitääkin. Jos saisin omaan elämääni vaaleanpunaisen ja mustan välille neutraaleja värejä, voisi kivun kokemus olla neutraalimpi tältäkin osin. Mahtaako se kuitenkin olla itse ongelman peittelyä positiivisella aktiivisuudella?
Tämän hetken työskentelyni kivun suhteen on kokemuksen pohdintaa. Neutraalin näkökulman löytymiseen lienee pitkä taival. Muutakaan en kuitenkaan voi elämäni parantamiseksi tehdä. Nyt kipu syö minua joka päivä, se on koko ajan läsnä ja varjostaa kaikkea. Kokemuksena ymmärtäminen taitaa jotenkin onnistua, mutta silmissäni siintää uusi etappi, johon on vielä pidempi matka. Se etappi on hetki, jolloin hyväksyn kipuni. Uskon, että siitä alkaa uusi elämä kipu rinnallani, ei enää uhkaavana myrskypilvenä päälläni.
Nämä ajatukset lähtivät lentelemään aloitettuani lukemaan Tapio Ojalan kirjaa Kivun kanssa (Vastapaino 2018), johon liittyvä Ylen artikkeli on tässä: https://yle.fi/uutiset/3-10404979 Suosittelen kirjaa lämpimästi!