Ennen kovan kivun jaksoa en olisi uskonut elämän voivan muuttua radikaalisti yhtäkkiä. Näin kuitenkin kävi, aivan yllättäen. Nyt kipu hallitsee jokaista päivää, kaikkea tekemistä ja tekemättä jättämistä. Olen opetellut uudenlaista elämää nyt vuoden ja neljä kuukautta. Migreenit silloin tällöin ja lievä fibromyalgia olivat toki totuttaneet minua kipuun. Kipu ei kuitenkaan hallinnut elämää – paitsi tietysti yksittäisinä migreenikohtauspäivinä. Suunnitelmat saattoivat mennä migreenin takia joskus pilalle, useimmiten kuitenkin täsmälääke auttoi.
Uudet, pahemmat kipuni ovat lantion alueella. Ne alkoivat yhtäkkisesti kesällä 2020. Niiden takia olen syönyt muutaman antibioottikuurin sekä kassikaupalla erilaisia kipuun vaikuttavia lääkkeitä, ollut turhaksi osoittautuneessa leikkauksessa ja lukuisissa erilaisissa tutkimuksessa. Olen yöpynyt sairaalan osastoilla kipuhoidoissa moneen otteeseen ja ollut jopa psykiatrian osastolla muutaman päivän toivoni menettäneenä. Vuoden sairastamisen jälkeen sain todennäköiseltä edelleen tuntuvan diagnoosin. Hoitona on kivun hoito. Itse syytä ei voida parantaa, mutta kipuoireiden uskotaan saattavan vuosien saatossa helpottaa osin.
Kroonistunut kipu on tarkoittanut itselleni ennenkaikkea valtavia menetyksiä hyvistä asioista. Istuminen pidempään on vaikeaa, samoin seisominen tai käveleminen. Esimerkiksi kaupppakassin nostaminen aiheuttaa heti kovan kivun, samoin kumartelu. Kivuttomuuden kannalta parhaat päivät kuluvat sohvalla puolimakaavassa asennossa – mielen kannalta parhaat tietenkin aktiivisesti toimien.
Perheelleni kipuni on näkynyt varmasti eniten madaltuneen ja ärtyisän mielialani kautta. Siitä olen surullinen, mutta en pysty parempaan. Toivon vain ymmärrystä, jota koen kyllä saavanikin kiitettävästi. Konkreettisesti kivut näkyvät perheelle kotityöpaineen kasvuna, kun minun on vaikea tehdä omaa osaani. Parisuhteen tärkeät elementit ovat kärsineet pahasti, mutta vaikka tämä ollut koettelemus, onneksi rakkaus on osoittautunut kestäväksi ja kannattelevaksi tässäkin koettelemuksessa.
Istumisen ja seisomisen vaikeuden takia etätyökään ei aina onnistu, ei vaikka kuinka vaihtaisin asentoa ja pitäisin pitkiä taukoja toistuvasti. Jonain päivinä on otettava lääkkeitä, joiden takia keskittyminen ja tarkkavuus ovat olemattomia. Työ on ollut minulle mieluista sisältöä päiviin, lääkettä masennukselle ja hoitoa vaativuudelle. Kivun rajoissa tehtynäkin se on ollut antoisaa, mutta nyt ollaan ylitetty se raja, työhön ei yksinkertaisesti kykene tällä hetkellä.
Harrastuksetkin ovat kärsineet. Puolisoni kanssa teimme paljon päivämatkoja kulttuuririentoihin, nyt en pysty lähtemään. Uusien juttujen esittelyiden lukeminen on vaihtunut innokkaasta suunnittelumielialasta pettymyksiin – taas tätäkään en pääse kokemaan. Liikuntaharrasteet ovat jääneet epäonnistuneisiin kokeiluihin. Iltakävelyt ovat typistyneet niin lyhyiksi, ettei tunnu olevan mieltä lähteäkään. Myös ystävyyssuhteet kärsivät. Uudenvuoden muuten ihana kyläily oli kivulias kokemus, en ihan heti haluaisi edes kokeilla uudestaan.
Henkilökohtaisessa kokemuksessa pahinta on kuitenkin ahdistus. Tunne siitä, että elämä ei ole enää elämisen arvoista. Se tunne valtaa kaiken, kun kipu muuttuu sietämättömäksi. Silloin kipulääkkeet ja itsehoitokeinot eivät auta, kaikki on vain mustaa synkkyyttä. Kaikki muu menettää merkityksensä, olemassaolo kietoutuu vain toiveeseen saada edes hetkeksi helpotusta ja se yleensä päätyy epätoivoon kun apua ei saa. Olemassaoloni on pahimpina hetkinä turvannut perhe, se että onnekseni minulla on ihmisiä, joiden vuoksi elää.
Kivun tuoma positiivinen vaikutus onkin ollut arvojen kirkastuminen. Ensimmäisenä arvona järjestyksessä ovat läheiset ihmissuhteet. Ne luovat minulle paitsi turvaverkon johon heittäytyä, niin myös olemassaololleni tarkoituksen. Minun on pysyttävä elossa heikkonakin hetkenä, ei itseni takia, vaan koska tiedän että läheiseni jostain minulle oudolta vaikuttavasta syystä haluavat minun olevan mukana heidän elämänpoluillaan.
Fyysinen kipu on tuonut elämään paljon kärsimystä ja toimintakyvyttömyyttä. Se on kuitenkin tuonut myös uutta henkisyyttä. Olen kirjoitellut vapaa-ajalla muutakin kuin kalenterimerkintöjä vuosien tauon jälkeen. Olen löytänyt itseni taas kirjojen parista sekä pohtimasta elämänarvoja ja mielentoiminnan mekanismeja. Ja jos ei muuta, niin ainakin sohvalla makaaminen on muuttunut tylsistymisen jälkeen sielukkaammaksi!