Toiveikkaiden liikunta-ajatusteni tielle tuli korona ja sen päälle valtaisa, kuukauden kestänyt kipujakso. Se oli yksi pahimmista pitkään aikaan, täytyi olla osa ajasta pois osa-aikaisuudellakin jo helpotetusta etätyöstä ja käydä useampia kertoja päivystyksessä pyytämässä voimakasta kipulääkettä. Kun kipu iskee näin pahana, koko muu elämä saa väistyä päivä kerrallaan ja energiat kuluvat kivun kanssa kamppailuun. Parasta ja pahinta on ehkä toiveikkuus, sillä olen usein liian optimistinen ja suunnittelen asioita, jotka sitten joudun pettyen perumaan. Kroonista kipua on muiden ehkä vaikea ymmärtää, haluankin siksi avata tätä kokemusta tarkemmin.
Kipujakson aikaan olisi ollut muutamia erityisiä asioita, joiden peruuttaminen tuntui erityisen ikävältä. Ehkä merkityksellisin oli hiihtoloma. Olin suunnitellut menemistä perheen kanssa jonnekin, todennäköisemmin siskolle taikka tämän mökille. Se oli peruutettava jo ennen kuin mitään oli edes lyöty lukkoon. Olisi ollut kiva jatkaa hiihtolomaperinteitä tai muuten vaan tehdä jotain erityistä lapsen kanssa. Harmitti olla kotona koulun lomaviikko, käyden ainoastaan kahteen kertaan päivystyksessä. Puolentoista viikon sairauslomaan liittyi vielä sekin, että juuri kyseisenä aikana olisi ollut kiire töissä ja sairastamiseni takia muut joutuivat tekemään kiireellisimmät työni – sekin harmitti, sillä takiani muut ovat joutuneet isomman työtaakan alle jo monta kertaa. En haluaisi ollenkaan rasittaa työyhteisöä sairaudellani, se tuntuu pahalta ja jotenkin väärältä.
Seuraavalla viikolla sairauteni takia peruuntui osallistumiseni työpaikan koulutukseen, joka olisi ollut erityisen tärkeä ollen täysin uutta asiaa, uutta järjestelmää, koskeva perehdytys. Sen aikana olin keskussairaalassa keskustelemassa kipustimulaattorin kokeilemisesta. Menin sinne toiveikkain ajatuksin asennusajankohdasta ja sainkin kuulla, että jono asennusleikkaukseen on kasvanut kornonasulkujen takia puolen vuoden mittaiseksi. Juuri nyt jono on pitenemässä entisestään hoitajien lakon vuoksi. Puoli vuottakin kuulosti jo vaikealta kestää ja olin kovasti pettynyt käynnin jälkeen. Toisaalta käynnillä vahvistettu usko kipustimulaattorin mahdollisuuksiin ylläpiti jonkinasteista elämän toiveikkuutta, kokeillaan vielä tätäkin keinoa.
Pari päivää myöhemmin olisi ollut työpaikan yhteinen lähipäivä. Edellisestä olikin kulunut jo kolmisen kuukautta ja tätä oli odotettu. Olin jo luvannut kyydin työystävälle, niin varma ja optimistinen olin ollut osallistumisestani ja kipujen hellittämisestä. Lähipäivän aamuna jouduin perumaan kivun takia ja se tuntui raastavalta. Päivän päällimmäinen tarkoitus ei olisi ollut pelkkä työnteko, vaan enemmänkin kyse oli työyhteisön yhteisestä ajasta. Olin niin pettynyt, että en osannut sitä edes kunnolla ilmaista. Olin paitsi pettynyt itseltäni väliinjäävästä kivasta päivästä työkavereiden kanssa jutustellen, niin myös lupaukseni kyydistä pyörtämisestä. Olin vieläpä suunnitellut samalla reissulla poikkeavani ystävän luona kahvittelemassa mikäli kiputilanne on siedettävä ja paluumatkalla hakevani siskoni meille. Todellisuudessa jouduin menemään päivystykseen ja odottelemaan siellä tunteja lääkäriä. Pääsin kotiin juuri kun meillä pitkästä aikaa kylässä — kerrankin yökylässä — oleva siskoni oli menossa nukkumaan. Pettymyksenaiheita oli siis useita.
Kipu tekee elämästä arvaamatonta, varsinkin jos on yhtään optimistinen ja uskoo seuraavan päivän tai viikon olevan parempi. Kipujaksoa ei voi nähdä ja aikatauluttaa etukäteen — se täyttää kalenteria päivä kerrallaan peruen päivän suunnitelmat. Kipujakso alkoi mukavista, aiemmin elämääni normaaleina kuuluneista, mutta kivun suhteen uhkarohkeista tekemisistä. Vielä viisi päivää näiden laukaisijoiden jälkeen olin sitä mieltä, että kannatti elää normaalielämää, vaikka hinta oli viiden päivän kivut. Katumus tuli vasta myöhemmin.
Monesti olen ajatellut, että toiveikkuus ja optimismi on pahinta itselleni ja tekevät elämään pettymyksiä. Pettymyksen päivä on monesti itkuinen ja turhautunut, päällimmäisenä on ajatus ettei enää jaksa. Voitolle onkin lopulta päässyt ajatus, että ne päivät, jolloin toiveikkuutta ei ole, ovat synkkääkin synkempiä ja sellaista elämää ei yksinkertaisesti jaksaisi jatkuvana. En tiedä pidetäänkö minua kovin optimistisena, mutta mielestäni elämäni ehto on optimismi, edelleen jatkuva usko parempaan kiputilanteeseen tulevina päivinä ja mukavien asioiden laittaminen kalenteriin.
Kipujakso hellitti aivan yhtä yllättäen kuin alkoikin. Sen jälkeen on taas tehty paremmalla tahdilla töitä, sukuloitu, käyty niin uimahallissa kuin kylpylässäkin, istuttu iltoja ystävien kanssa, käyty taidenäyttelyissä ja syömässä hyvin. Uskaltauduin jopa päivämatkalle ystäväni kanssa, vaikka siihen liittyi pelottavan paljon istumista autossa. Se sujui yllättävän hyvin ja havahduin jo eilen suunnittelemasta pientä lomamatkaa vielä pidemmän automatkan päähän! Ehkäpä liikuntakin palaa taas kalenteriin, ainakin ostin eilen aiemmin e-kirjana aloittamani kirjan liikuntaharrastukseen motivoitumisesta ja siinä jojoilun ehkäisemisestä, tulevaisuus näyttää mihin se johtaa!